Toivaisen jälki-istunto

Valtuustossa äänetettiin maanantaina mm. siitä, pitäisikö mahdollisesti edessä olevia lomautuksia porrastaa työn välttämättömyyden mukaan. Ehdotus kaatui, valitettavasti.

Minusta on hassua, ettei työnantaja saisi määritellä, mitä töitä jätetään laman takia vähemmälle ja mitkä on lamasta huolimatta hoidettava samalla teholla. Ja mitkä lomatukset eivät edes säästä vaan aiheuttavat lisäkuluja. Kaikkia kaupungin työntekijöitä tulisi solidaarisuuden (lue: kateuden) takia kohdella samanveroisesti, eli lomauttaa yhtä pitkäksi aikaa oli työtehtävä mikä tahansa.

Kyse EI ole jonkun ammatin aliarvostamisesta eikä työtehtävien arvottamisesta, vaan siitä, mitä toimintoja voidaan tiukan taloustilanteen vuoksi jättää JOKSIKIN aikaa vähemmälle (esim kehittämistyö) tai mitä toimipisteitä voidaan jopa sulkea määräajaksi (esim. kirjastot) ilman että ihmishenget ovat vaarassa. On selvää, että vanhukset, sairaat ja lapset on hoidettava eikä näiden töiden hoidossa tänä päivänä löydy edes paljon jouston varaa. Näissä säästötalkoissa puhutaan niin isoista rahoista, ettei kateuden tule antaa ohjata toimintaa. Vai laskeeko joku nyt jo euroja, että näin ajatellen säästöjä ei kuitenkaan kerry riittävästi?

Tiedän että lukija nyt hymistelee, että niin niin, opettaja puolustelee omaa tonttiaan. Olen valmis osallistumaan lomautuksiin, mutta oppilaiden ja heidän työn arvostuksensa vaarantumisen vuoksi toivon ettei kyse olisi monista päivistä. Yhteensä koko ruljanssin läpivientiin menee kuitenkin pitempi aika. 

Ja miksei opettajia lomauteta kesällä, minulta kysytään. Heti kun meillä ensin ON ollut työtä kesällä, voidaan toki siitäkin vähentää. Siihen asti on kornia puhua lomauttamisesta lomalla - kuka muu innostuisi moisesta? Olen itse sitä mieltä, että opettajien PITÄISI olla töissä viikko koulun päättymisen jälkeen ja viikko ennen sen alkamista, jotta koulua voitaisiin todella kehittää. Tämän soisin olevan valtakunnallinen tapa, kuten se on monessa muussa maassa. Kollegat ampukoot mielipiteeni alas. Toivottavasti eivät minua.  

Lomautusten tie on joka tapauksessa pulmallinen. Tämä taloustilanne on sellainen, että ellei uusia rakenteellisia ratkaisuja löydetä ja toteuteta PIAN, kaupunki saa lomauttaa meitä palkollisiaan joka vuosi.

 

Näissä blogeissa on pohdittu jonkin verran ryhmäkuria ja omilla aivoillaan ajattelevia valtuutettuja. Ovatko ne toisensa pois sulkevia? Siis jos sopeudutaan ryhmäkuriin, ei ajatella itse? Tai jos pakotetaan ryhmän päätökseen, ei anneta ajatella itse? Antaakaas kun vähän ajattelen - ihan itse.

Valtuutetut ovat vastuussa päätöksistään äänestäjilleen, kuntalaisille. Ja kuntalaista lähinnä oleva puolueosasto on paikallisdemokratian ydin. Kun käsitellään kuntalaista ja hänen hyvinvointiaan koskevia asioita ja linjauksia, niistä tulisi ensin keskustella puolueosastoissa, sitten kunnallisjärjestössä ja sen jälkeen valtuustoryhmässä, jossa paikallisdemokratian ytimestä lähteneen kannan tulee sitoa koko ryhmää. Kaikki kysymykset eivät vaadi tällaista prosessia ja silloin ryhmän jäsenillä tulisi olla oikeus omaan kantaan. Jos ryhmäkuriin pakotetaan vain puheenjohtajan tai muutaman jäsenen äänellä, se on perusteetonta junttaamista, jota en hyväksy.

Miten paljon on muuten keskusteltu esimerkiksi tulevasta strategiasta paikallisdemokratian ytimissä? Tai näistä säästöistä? Ryhmäkokouksetkin ovat kovin kiireisiä.

Kun asioita on käsitelty omalla porukalla ja tuotu kaikille esiin kaikki faktat (mitä järkeä niitä on jokaisen valtuutetun kysellä virkamiehiltä erikseen), on puitu plussat ja miinukset, on helppo lähteä itse kokoukseen päättämään, oli päätös sitten oma kanta tai puolueen enemmistön kanta.

Enemmän keskustelua ryhmän sisällä, tiedon jakamista, puolueen arvojen pohdintaa, äänestäjien tarpeiden puimista. Ryhmäkuri parhaimmillaan ajaa kuntalaisten enemmistön etua. Siinä on ajatusta.

Valtuuston infossa Johannes Koskinen kysyi tärkeän kysymyksen: mistä tulee noin mittava menojen kasvu? Kovasti on ihmetelty mistä saadaan säästöjä ja kipuiltu niiden kanssa, mutta missä vaiheessa saadaan selkeitä laskelmia siitä, missä kohtaa vuotaa?

Ymmärrän, että budjettien yhteen sovittaminen on ollut vaikea palapeli, mutta uskon että virkamiehet osaavat minua paremmin tulkita lukuja ja kertoa edes vähän suuntaa. Mutta kovasti hiljaisia on oltu tästä aiheesta. Jos ollaan sitä mieltä että tiltu ottaa nyt vähän enemmän mutta tuo jatkossa säästöä, niin kai senkin voi sanoa ääneen? Vai onko se ihan arvailua? Kuinka monta uutta virkaa perustettiin, kuinka paljon henkilöstömenot ovat kasvaneet? Kuinka paljon uppoaa erilaisiin tietojärjestelmiin, kuinka paljon laskuja lähetellään organisaation sisällä ja työllistetään toinen toisiaan? Kuinka paljon vaikkapa koulupuolella on kehittämistyötä tekeviä virkamiehiä, kun rahat pitäisi laittaa itse opetukseen? Annetaan kouluille resurssit kehittää itse toimintaansa. Yksi ihminen riittää koordinoimaan eri hankkeita (tai sitten hankkeita on yksinkertaisesti liikaa).

Ei kai tästä selvitä ennen kuin neljän vuoden päästä, kun väkeä voidaan irtisanoa ja toimintoja todella järkeistää. Ja kyllä tiltun toimivuudesta pitää myös voida keskustella, vaikka sille toivotaan myös sopetumisaikaa.

 

Ihana vihreys ympärillä ja tuomen tuoksua sieraimissa… parasta aikaa lähteä kävelylle, lenkille, pyöräilemään, ongelle… Mutta opettajan osa on korjata kokeita ja miettiä minkä arvosanan kullekin kullanmurulle antaisi. Verenpainetta nostattavat tempaukset, huono käytös, laiskuus ja piittaamattomuus saattavat helposti unohtua toukuun auringon hellässä lämmössä. Vielä täytyy koota itsensä ja antaa kullekin ansionsa mukaan. Nelosilta ei vältytä.

Yhtä raskas on vuosi ollut oppilaille. Kuka yrittää kaikkensa eikä opi, kuka ei yritä yhtään ja löytää tekemättömät työt edestään, kuka on yrittänyt sopeutua joukkoon, kuka pitää yllä koviksen rooliaan, kuka vältellä kiusaajiaan. Sosiaaliset paineet ovat valtavat, ulkonäkö mietityttää, opettajat eivät ymmärrä…

Kaiken keskellä itse oppiminen voi jopa unohtua. Ai, pitääkö nämä ruotsin sanat osata ulkoa? Eikö se riitä että hengaan mukana enkä lintsaa? Vastuu omasta itsestä, omasta tulevaisuudesta on hämärtynyt. Miksi pitää oppia? En minä tätä tietoa ikinä tarvitse, ei mun isänikään osannut.

Nykypäivän nuoren pitää oppia paljon enemmän kuin ennen. Maailma on muuttunut niin valtavaa vauhtia, ettei ennen päähän taottu ulkoa opittu tieto riitä. Ja miksi kaikkea pitäisikään oppia ulkoa, kun kaiken voi googlettaa parilla napin painalluksella? Paljon tärkeämpää on kokonaisuuksien hallinta, asiayhteyksien ymmärtäminen, ihmisyyden ymmärtäminen ja tiedon hankinnan ja kriittisen arvioinnin taitojen oppiminen. Tiedon mosaiikista pitää pystyä hahmottamaan olennainen ja ymmärtämään mitä se merkitsee.

Koulujen tuntijako ollaan taas laittamassa uusiksi. Eli se, mitä aineita opiskellaan ja kuinka paljon. Putoaako joitakin oppiaineita pois, tuleeko tilalle uusia? Tätä pohdintaa tarvitaan nyt toden teolla tässä muuttuneessa, mediakeskeisessä, kutistuneessa maailmassa. Samalla on syytä huomioida oppiaiden työtaakka ja keventää tietomäärää. Tunnollisten lukiolaistyttöjen uupuminen antaa vinkkejä päättäjille. Jotain on tehtävä.

Koulussamme oli vieraita saksasta ja sikäläinen opettaja kertoi, miten Saksassa jo neljännen luokan jälkeen erotellaan jyvät akanoista. Kuulostaa rankalta sekin, mutta toisaalta lahjakkaat opiskelijat saavat tasonsa mukaista opetusta ja maa huippuosaajia. Nyt kun Suomi PISA-tutkimusten kärkimaana näyttää mallia, ollaan Saksassakin siirtymässä peruskoulumalliin ja tämä opettaja oli kovasti huolissaan suuntauksesta.

Hukkaammeko me kallisarvoisia koulun resursseja, kun samassa luokassa notkuvat ne, joita ei pätkääkään kiinnosta, ne jotka eivät millään opi kuin murto-osan normaalista, ne jotka oppisivat paremmin jos saisivat riittävästi huomiota ja ne jotka voisivat oppia paljon enemmän ja turhautuvat? Pahimmillaan molemmissa ääripäissä tarvitaan kalliita tukitoimia.

Koulujen resurssit ovat näinä ankeina aikoina kaikkien huulilla, mutta ehkä tätä kuntien ahdinko pitääkin alkaa purkaa ylhäältä käsin. Toivottavasti tuntijakouudistus tuo tullessaan järkeviä työkaluja, joilla kaikkia oppilaita autetaan paremmin, resurssit voidaan käyttää tehokkaasti, yhä vähemmän tarvitaan kalliita tukipalveluja ja yhä useampi löytää oppimisen ilon.

Eilisen Euroviisut jättivät taas kutkuttavan hyvän olon. Miksikö? Jälkipolvi on hullaantunut Alexanderista, joka on sekä söpö että lahjakas - siis idoli parhammasta päästä. Lapsilleni ei ollut tärkeintä Suomen sijoitus, vaan he osaavat nauttia musiikista ja erilaisista esityksistä.

Minä itse olen vanha viisufani, mutta Lordin voiton ja uudenlaisen, näyttävän shown myötä Euroviisuista on tullut minullekin mukava spektaakkeli pikemmin kuin laulukilpailiu. Toki on mukavaa jännätä Suomen puolesta, mutta se ei ole enää tärkeintä. On hienoa, että kisassa nähdään erityyppisiä esityksiä, laidasta laitaan. Jokainen esitys on huikea ja niitä voi arvostaa sellaisenaan, vertailematta muihin.

Ennen kaikkea Viisut ovat eurooppalaisen yhteisön symboli. Samassa lähetyksessä vieraillaan joka maan pääkaupungissa ja saadaan sieltä kannustavat kiitokset ja innostuneet kommentit. Joku voi pitää tätä naiivina, minusta kielenopettajana se on rikastuttava ja elähdyttävä kokemus. Maiden nimet ja liput tulevat tutuiksi ja suvaitsevaisuus voi kasvaa, kun ymmärretään musiikin yhdistävä voima.

Anoppi vartoilee innolla vanhainkotipaikkaa. Ihan totta, eivät kaikki vanhukset halua elää yksin kotona. Tämäkin muori viettää jo päivät vanhainkodin toimintaryhmässä ja illat meillä, mutta silti hänellä on yksinäinen ja turvaton olo. Puhumattakaan siitä, että dementian vuoksi hän ei enää kykene huolehtimaan itsestään.  Hän oli viikon intervallijaksolla Kalvolan Koivurinteellä ja viihtyi erinomaisesti - aina seuraa saatavilla ja hoitajat lähellä.

Se, miksi aiheesta kirjoitan, on kummastelumme vanhainkotipaikan jonottamisesta. Meidän on annettu ymmärtää, että on hyvä aina silloin tällöin kysellä tilannetta ja ”pitää asiaa aktiivisesti esillä”. Miksi ihmeessä? Jos lääkäri on todennut hoitopaikan tarpeellisuuden ja muori on jonossa, miksi sitä pitää vielä ”anella”? Tuntuu alentavalta. Onkohan tämmöinen ihan yleinen systeemi? 

Tällä blogisivustolla on paljon pohdittu säästövaateita ja välttämättömiä rakenteellisia muutoksia, jotka sitten vievätkin jo vähän enemmän aikaa. Kannatan lämpimästi järkeistämistä, tehostamista ja rakenteiden ravistelua, jos jokin toiminta näyttää kalliilta ja tehottomalta.

Mutta mitä saavutettiin hallinnon pirstaloinnilla Kalvolassa? Tässä kokemuksia ruohonjuuritasolta:

Pienessä yhteisössä kiinteistöhuoltotöitä ei enää voida tehdä tehokkaasti, kun työntekijät kuuluvat eri yhtiöille eikä enää tiedetä mikä työ on kenenkin vastuulla, saako vikoja korjata heti vai pitääkö se tilata jostakin ja kuka se on joka tilaa.

Siistijät eivät saa kastella koulun kukkia, eivät pestä ikkunoita eivätkä mitään, mikä ei ole erikseen tilattu. Työntekijöiltä on otettu pois mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä ja siten suuri osa motivaatiosta ja työilosta. Pienistäkin töistä, kuten oven avaus tai jokin huoltotyö, tulee Tekmeltä huikea lasku, kun ennen joku huoltotiimistä hoiti työn suitsait alta pois. Ja tehtiin porukalla tehokkaasti, jos joku työ oli hoidettava eikä kyyräilty kenelle se kuuluu. Kokeneet työntekijät osasivat tehdä halvalla ja tehokkaasti, kun nyt tiltussa tuotteistaminen menee järjettömiin mittasuhteisiin.

Hupaisinta on, että talvella Lennin jääkiekkokaukalon ja välittömästi sen vieressä olevan avojään hoito kuuluvat eri yhtiöille!

 Iittalan koulukeskus, pienen kunnan suuri ylpeys ja niin kallis investointi, että se on syytä pitää kunnossa, oli ennen saman hallinnon alla koko pulju, yhteistyö sujui ja paikat pysyivät kunnossa. Työntekijät tunsivat vastuunsa ja hoitivat työn kuin työn hyvin. Nyt kaikki leikkivät samalla hiekkalaatikolla kukin tarkasti omilla leluillaan - tekme, tilahallinta, halliyhtiö, Linnan Ateria. Opettajat ja kouluohjaajatkin ovat eri hallinnon alla. Koulu tilaa omat vessapaperinsa ja halliyhtiö omansa - ihan totta! En ole vielä ihan varma, vaihdetaanko rullat iltapäivällä koulun päättyessä.

Uskon, että paljon on tehostamista työn ohjauksessa ja johtamisessa, mutta kyllä ennen kaikkea tällaisesta työn pirstaloinnista ja YHTEISÖLLISYYDEN MURENTAMISESTA on äkkiä päästävä eroon ja myönnettävä, ettei sama malli sovi ihan kaikkeen. Yhtiöiden lonkerot on katkaistava ja ainakin kunnanosakeskuksissa järkeistettävä toiminta niin, että työt voidaan tehdä tehokkaasti ja yhteistyöllä. Yksi tiimi, joka hoitaa Kalvolan seudun kiinteistöt, urheilupaikat, uimarannat, ladut jne. Samaa voisi kokeilla muuallakin - säästöä syntyy, se on nyt jo kokeiltu!

Koulun, opetuksen ja oppimisen kehittäminen on ikuinen kierre. Yhteiskunnan muuttuessa koulun on pysyttävä muutoksessa mukana ja koulupäättäjien pohdittava millaisia kansalaisia minäkin aikakautena tarvitaan - menneinä vuosikymmeninä kuuliaisia tehdastyöläisiä, nyt ajattelevia, innovoivia tietoyhteiskunnan rakentajia.

Kierre syntyy siitä, kun kokeillaan yhtä ja toista, hurmaannutaan uusiin teorioihin, jotka tekevät lapsista entistä fiksumpia. Paljon hyviä menetelmiä jää varmasti elämään, enkä ole kehittämistä vastaan, mutta kaiken uudistamisen keskellä säilyy ihmisen perusluonne: toisen ihmisen tarve.

Tietotekniikan ihannointi on johtanut siihen, että osalla nuorista on yhä huonommat sosiaaliset taidot, kyky huomioida muut, taito lähestyä toista ihmistä ja ilmaista omia tunteitaan. Eristäytyminen johtaa mielenterveyden ongelmiin ja joskus ääritekoihin.

Tulevien vuosien kansalliset projektit luultavasti tähtäävät uuden yhteisöllisyyden synnyttämiseen ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen, kun ennen tietoyhteiskuntaa nämä olivat itsestään selviä koulun ja kasvatuksen kulmakiviä.

Mullistava innovaatio: pidetään lapset mahdollisimman pitkään erossa tietokoneista ja opetetaan toimimaan toisten lasten kanssa. Pelataan, leikitään ja tutustutaan, opitaan hyväksymään toiset ja arvostamaan erilaisuutta. Puretaan ’paras kaveri’-klikit ja tehdään asioita porukalla. Opetellaan ryhmässä olemisen taitoja, kuuntelua, keskittymistä ja työhön tarttumista. Ei täytetä oppikirjaa hiki otsalla jotta voidaan sanoa opetussuunnitelma toteutuneeksi. Oppikirjakustantajien ylivalta puretaan ja tehdään vain opettajankirjoja, joissa kerrotaan miten lapsia ohjataan oppimaan yhdessä tekemällä, kokeilemalla ja keskustelemalla.

Koulussa pitäisi ensi sijassa oppia toimimaan ryhmässä. Onko koulu epäonnistunut, kun lapset eivät enää osaa olla ryhmässä? Eivät opettajat huutaisi pienempien ryhmien perään, jos lapset ja nuoret oppisivat sen taidon 1-2 ensimmäinsen kouluvuotensa aikana, mieluummin jo päiväkodissa. Ja kelaten taaksepäin: jos kotona olisi saanut kaiken tarpeellisen rakkauden ja huomion ettei sitä tarvitsisi huutaa kurkku suorana ja kyynärpäät terävinä. 

Nyt tarvitaan paluuta persarvoihin sekä yhä tiivimpää yhteistyötä opettajien kesken sekä kodin ja koulun kesken, jotta puhutaan samaa kieltä koulutuksen ja kasvatuksen tavoitteista.

Ei, en ole viettänyt aikaani Facebookissa ja siksi jättänyt blogien kirjoittamisen. Mutta lasten yllytyksestä tutustuin tähän naamakirjaan, hyvin skeptisesti tosin. Kun hetimmiten sain yhteyden vanhaan lukioajan ystävään ja juttu alkoi luistaa kuin olisimme vasta eilispäivänä eronneet, olin iloinen kokeilustani. En silti aio notkua siellä päivittäin.

Niin tämä ystävä, jonka jo olin lähes unohtanut, innoitti minua kaivelemaan esiin vanhoja. muistoja ja herättelemään ihan uusia ajatuksia. Hain esiin kouluaikojen vanhat päiväkirjat ja kalenterit, joita oli sylillinen. Pientä pränttiä joka ikinen kalenterin päivä täynnä  - mitä tein, minne menin, keitä tapasin, mitä TV:stä katselin (Dallasin JR ammuttiin 12.11.1982).

Löysin mielenkiintoisen ihmisen. Sillä kukapa meitä jokaista enemmän kiinnostaisi kuin oma minä. Ehkä siitä on naamakirjassakin kyse. Etsitään muka kavereita, tai kumppania tai kuka nyt mitäkin, mutta todellisuudessa haetaan sitä, kuka minä olen, mistä olen tullut ja minne olen menossa.

Mutta jäävätkö naamakirjat ja blogit elämään niin että tämän päivän nuoret voivat palata niihin ja muistoihinsa vielä  kymmenien vuosien kuluttua? Minun päiväkirjani jäävät.

Hämeenlinnan OKL aloittaa syksyllä kuvataidepainotteisen luokanopettajakoulutuksen. Hieno juttu! Pätevistä kuvataideopettajista on pulaa ja yhtenäiskoulut yleistyvät, joten monitaitoisille opettajille on varmasti kysyntää.

Mutta ehkä tässä aletaan luoda uusia uria myös toisella tavalla. Taito- ja taideaineiden vähyyttä peruskoulussa on kuulutettu monilta tahoilta, mutta minä näen tarpeen vähän toisin. Pitäisi päästä eroon taiteen ja käden taitojen lokeroinnista omaan luokkaansa ja tuoda ne enemmän mukaan kaikkeen oppimiseen. Olettaisin, että alaluokilla on tähän kaikki mahdollisuudet, kun sama opettaja opettaa eri aineita. Yläluokilla vaaditaan jo monimutkaisempia järjestelyjä tai ainakin hyvää yhteistyötä yli ainerajojen.

Varmasti uskonnontunnilla jo piirretään, mutta tarkoitan kokonaisvaltaisempaa sisältöjen yhdistämistä ja oppilaan pirstalemaisen työviikon eheyttämistä. Pelkäämmekö me, ettei kaikkea opitakaan, jos sitä ei ole opiskeltu kirjasta ja sen jälkeen testattu että oppilas osaa toistaa samat sanat? Tai jos oppilaan lukujärjestyksessä ei luekaan ’matikka, äikkä, ussa, kuvis, kässä’ vaan esimerkiksi ’Keskiaika Suomessa’?

Pienen ihmisen mieli on utelias ja oppii parhaiten yhdessä tekemällä. Vaikkapa historiaa teatterin keinoin. Lavasteiden rakentamiseen käytetään käsityötä, mainosjulisteita piirretään tai maalataan ja esitys harjaannuttaa esiintymistaitoa ja muistin kehitystä.

Peikkona on tietysti tehottomuus - hosutaan paljon mutta saadaan aikaan vähän. Systemaattisena opetusmenetelmänä tämänkaltainen opiskelu vaatii tietysti vankkaa suunnittelua ja tavoitteiden asettelua. Ja varmasti niitä pienempiä opetusryhmiäkin.

Tähän kaikkeen liittyy läheisesti tutkiva oppiminen, jota meillä on teoriana viety käytäntöön aivan liian vähän. Tietomäärä maailmassa on niin valtava, että tärkein taito, jonka peruskoulu voi opettaa on tutkiva ja utelias mieli. Oppilaat tarvitsevat enemmän haasteita, omaa tekemistä ja ylpeyttä omista taidoistaan.